Viime aikoina mediassa on kuhistu, että me käymme mediaseksikäältä kuulostavaa "hybridisotaa". Oi, kuinka hienoa ja modernia! Kuulostaa kovin edistyneeltä.
Nykyisessä maailmanpolitiikan arkipäivässä suuret valtiot, mahtavat poliitikot, upporikkaat mogulit ja oligarkit pelaavat pienissä vallan pöydissä päättymätöntä venäläistä rulettia, jossa panoksena on raha ja valta. "Totuudesta" ja "uutisista" on samalla tullut taipuisaa "informaatiosodankäynnin" ammustavaraa, jolla oikeutetaan sotaretket niin Irakiin kuin Ukrainaankin. Tuhansien ja taas tuhansien ihmisten tappamisen oikeuttava valehtelu on suurvaltojen harjoittamaa "mediapropagandaa", ikään kuin arkista jokapäiväistä vaikuttamista. "Geopolitiikkaa" taas harjoitetaan vähän kuin anteeksipyydellen, kun väkivalloin laajennetaan omaa takapihaa toisen itsenäisen valtion alueille.
Kun termejä, kuten "hybridisota" ja "geopolitiikka" lukee mediasta, alkaa pikkaisen jo syljettää, tulee ihan Kekkosen aikoja ikävä. Silloin kaikki oli selkeää, oli porvarit ja kommunistit, ei tarvinnut kuin valita puolensa, antaa tai ottaa turpaan siltä pikku pioneeriltä tai partiolaiselta. Mutta mihin tässä nykysekamediasopassa enää muka jaksaa luottaa, kun vanhat hyvät blokitkin ajavat ihan samaa rahavallan aatetta? Ei oikein jaksa uskoa enää edes mediaan ja sanomalehtiin - tai oikeammin Sanoman lehtiin - joissa kaikki oleellinen hukutetaan upoksiin turhanpäiväisen sontaan, joka nostetaan tilalle pinnalle kellumaan?
Demokratia ei oikein enää hyvältä soinnu. Se on epävireeseen aikojen saatossa tärähtänyt lyyra, sen sävelissä on jo kauan ollut niitä pahaenteisiä orwellilaisia sävyjä. Sitä paitsi on se pirun tylsääkin miettiä jotain kansanvaltaa ja tiedonvälitystä, kun voi vaikka vähän downshiftata ja harjoittaa mindfulnessia tai jotain muuta trendihöpöä! Yhteiskunta alkaa vähitellen muistuttaa yhä enemmän Rooman imperiumia: trendipelleilyn ja omaan napaan tuijoittavan arjen huipentaa lauantai-illan orgiat, joihin kuuluu Gordon Ramseyn ja Jamie Oliverin päättymättömillä kokkiohjelmilla mässäilyä, Putous-narreja ja jäägladiaattoreiden päähäntaklauksia ja nyrkkitappeluja.
Liekö maailma muuttunut laajemminkin. Onko valehtelusta tullut jotenkin aikaisempaa hyväksyttävämpää? Yleinen toistaa itseään yksilötasolla vai onko asia sittenkin päinvastoin?
Totuudessa pysyminen ja vilpittömyys ovat näet nykypäivänä arvoja, joita on myös henkilökohtaisella tasolla arjessa yhä vaikeampaa toteuttaa. Vaikka emme valehtelisi isolla V:llä tai pettäisi isolla P:llä, kerromme kuitenkin ikään kuin yhteisestä sopimuksesta joka päivä tusinoittain pieniä valkoisia valheita lapsillemme ja läheisillemme. OK, ymmärrän. Teemme sitä helpottaaksemme hiukan kulkuamme arkemme upottavassa hetteikössä tai suojellaksemme toisiamme todellisuuden suonsilmäkkeiltä, mutta teemme sitä myös sosiaalisessa paineessa täysin itsekkäistä syistä.
Nykymaailmassa kaikkien on oltava kauniita ja rohkeita. Siispä nykyselfiemme täytyy olla yltiöpositiivinen ja trendikäs. Kaikki rosot ja terävyydet on hiottava pois. Ihan sama minkälainen ihminen olet, meitä mietityttää kohta enää vain nettipresenssisi. Kuinka hyvä ja edustava seinä sinulla on? Harrastatko pilatesta, entä joogaa? Oletko katsonut samat trendileffat kuin muut? Mitä, etkö tykkää viskistä? Älä nyt sitä ainakaan mene siellä netissä sanomaan. Jaapa tästä tämä linkki, jonka on jakanut tuhat muutakin. Se on varmaan hauska kissa tai joku hyvä vitsi tai sanaleikki. Älä sano mitään kriittistä tai ainakaan valita mistään, pian olet vähän omituinen, et saa tykkäyksiä kuten ennen.
Pidämme usein yllä itsestämme kuvaa, joka on harhaluuloisen siloiteltu. Harva näyttää todellisuudessa siltä, miltä oma kuva Facebookissa näyttää. Se kuva on otettu todennäköisesti kuitenkin siitä kulmasta, jossa on vähiten läski tai muuten ruma. Itsellemmekin valehtelusta on sosiaalisessa paineessa tullut jotenkin muotia.
"Suspension of disbelief", sanoisi kai Coleridge. Hyppää mukaan, uskotellaan itsellemme, että tämä meidän meitä itseämme varten kuviteltu maailma on totta. Kaikki on hyvin. Joulupukki tulee taas pian.
PS.
Koomikko Ricky Gervaisin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa Valehtelemisen sietämätön keveys (The Invention of Lying, 2009) eletään maailmassa, jossa kukaan ei osaa valehdella ennen kuin päähenkilö yhtenä päivänä tämän jalon taidon keksii. Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti