Parkkiruutu

"Sitä on liikkeellä."

Jos valitat flunssaista oloa, saat ennemmin tai myöhemmin vastaukseksi tuon kulahtaneen kommentin. Jostain syystä sitä on tapana hokea uudestaan ja uudestaan, vaikka kaikkien korvissa se kuulostaa täysin typerältä ja kuluneelta. Ei se flunssapotilasta ainakaan lohduta, melkeinpä päin vastoin. Kärsi, niin me muutkin teemme. Case closed. Let's move on.

Sitä on taas liikkeellä.

Aamun radio-ohjelma sai ajattelemaan rutiineja, tottumuksia, piintyneitä tapoja, kuluneita sanontoja ja kaikkia yleisiä "totuuksia", joita elämä vastaan heittää. Usein minusta tuntuu, että jollain sanomattomalla sopimuksella on monessa yhteydessä päätetty ajatella ja tehdä asioita niin kuin ne on aina ajateltu ja tehty, vaikka se olisi kuinka typerää. Ajateltu, että lyödään päätä seinään tarpeeksi kauan, kyllä se siitä pikku hiljaa onneksi muuttuu. Katso tässä se on tähän kirjoitettuna, jumalten laki. Ei sitä voi muuttaa!

Ei muutu elämä onneksi. Siitä tulee lohdutonta puurtamista. Kaikki alkaa hiipua. Syödään yhdessä pakkopullaa. Ei muututa, ei kehitytä. Taannutaan ja lopulta kuollaan kaikki hiljaa pois viimeisenä ajatuksena se, että voi kun olisin tehnyt ja elänyt kuten halusin.

Kaarsin siis autoni työpaikan pihaan ja ryhdyin harjoittamaan anarkiaa. En parkkeerannut siihen samaan ruutuun, mihin mustan ranskalaispalvelijani yleensä jätän. Ajoin sen aivan toiseen, kaverin ruutuun. Hulluudellani ei enää yhtäkkiä ollut rajoja. En juossutkaan portaita ylös suoraan työhuoneeseeni, avannut konetta ja alkanut purkaa sähköpostipinoa hengästyneenä. Menin ja keitin kahvit, katselin hetken ihan rauhassa auringonnousua ja huokaisin. Sain hetkellisen mielenrauhakohtauksen ja päätin tehdä ja nähdä tänään kaiken toisin. Päätin, että tänään keksin uusia asioita. Olen ahkera ja innovoin perkele! Katson asioita ihan toisesta vinkkelistä. Pysähdyn ja mietin, miten voisin tehdä toisin.

Rutiineista on tietysti myös hyötyä. Ei ilman niitä tulisi mistään mitään. Koiraa joskus kouluttanut jos kuka tietää tämän. Syksyn harmaus ja yhäti pimenevät illat pakottavat kuitenkin joka vuosi miettimään, miten tätä arjen loskaista kumaraa jaksaa taas kevääseen asti.

Voi olla, että huomenna menee koko työyhteisö sekaisin. Ajan aamulla autoni pomon ruutuun.