Kärpäslätkä

Oulun Heinäpäässä, josta olen kotoisin, oli jääkiekko 1970-1980-luvun varmaankin suosituin poikien harrastus. Heinäpään urheilukentällä minäkin vedin jäähän ensimmäiset luistimenvetoni 1970-luvun alkupuolella.

Pakkasta oli talvella usein 20 astetta. Ei se haitannut. Edes pukukoppeja, kaukaloista nyt puhumattakaan, ei vielä tuolloin Heinäpäässä ollut. Istuttiin lumihankeen ja vaihdettiin ruskeat putkihokkarit jalkaan, käteen kunnon paksut kintaat ja vanha risa puumaila ja päähän kypäräksi karvalakki. Vaikka kentän laidalla oli "valot", ei kiekkoa meinannut oikein pimeimpinä talvi-iltoina enää edes nähdä. 

Pelaaminen oli silti aina kivaa, olosuhteista välittämättä. Pakkanen ei häirinnyt, runsas lumentulo kyllä, kun kiekko ei luistanut kunnolla. Tehtiin puolet, mahdollisimman tasaiset, että saatiin hyvät pelit ja alettiin pelata. Viikonloppuna saatoin olla kentällä pari tuntia, käydä välillä kotona syömässä ja tulla takaisin. Lätkäkentällä oltiin koko päivä. Ei ollut pleikkareita.

Alkutalvesta, jos ilmat suosivat, ajoimme pienellä poikaporukalla muutaman kerran jopa Oritkariin merenjäälle pelaamaan. Muistan yhden kerran, jolloin pakkasta oli ollut yli 10 astetta jo useamman päivän. Lunta ei ollut vielä satanut, mutta meri oli jo rannoilta vankassa jäässä. Ikinä en ole niin hyvällä jäällä luistellut. Ikinä ei ole lätkä ollut niin mukavaa kuin silloin merenjäällä. Jää oli niin kirkas, että sen läpi saattoi nähdä rannan kivet ja jään alle jäätyneen rantaheinikon. Luistin liukui ja kiekko luisti kuin unelma. Klap-klap-klap.

Heinäpäässä asui tuolloin myös tukku nykyisiä jääkiekkolegendoja maajoukkuevalmentaja Kari Jalonen mukaan lukien. Kaikkien oululaisten suurin idoli oli kuitenkin 1980-luvun vaihteessa Reijo Ruotsalainen - oulainen jääkiekkojumala numero 10, todellinen Rudolf Nurejev luistimilla - sen sulavaa liukua ja räjähtävää laukausta ei voi vieläkään järjellä ymmärtää.

Reksa, numero 10

Unelmieni täyttymys oli syksyllä herran vuonna 1984, kun Kärpät oli ensimmäistä kertaa hallitseva Suomen mestari. Omalla juniorijoukkueellani oli harjoitukset Raksilan jäähallissa, siellä Oulun pyhimmässä. Siellä minä Raksilan hallin kotijoukkueen pukukopissa näin jumalani ensimmäistä ja samalla varmaankin viimeistä kertaa niin läheltä kuin nyt ylipäätään rehellisesti pystyykään: suihkunraikkaana paljaana aataminpuvussa aivan juuri ennen kuin Hän katosi dollareita laukomaan New Yorkiin Madison Square Gardenin areenan kirkkaisiin valoihin. Se paljaan turmeltumattoman rehellinen, poikamaisen kaunis mielikuva säilyy ikuisesti silmieni verkkokalvoilla. Turhaan ei kymppipaita roiku Raksilan hallin katossa muistuttamassa legendan suuruudesta.

Raksilan hallissa olen myös viettänyt jääkiekon parissa monia muita elämäni parhaimmista hetklstä. Torstai ja sunnuntai olivat talvella yleisiä juhlapäiviä, pelipäiviä. Poljin hyvissä ajoin hallille, ostin lipun ja seurasin aina kaikki peliä edeltävät alkulämmittelytkin alusta loppuun. Jos mukaan ei kaveria saanut, menin yksin. Raksilan hallin hajut: jään, kosteuden, puupenkkien, hien sekä tietysti kärkkärin ja lihapiirakan anteliaat aromit muistan vieläkin todella elävinä ja rakkaina.

Jääkiekko on kuitenkin joukkueurheilua. Yksi mies ei lätkässä niin sanotusti "kesää tee" (paitsi tietysti Reksa). Minun nuoruuteni ajan ylivoimaisesti paras joukkue oli tietysti Neuvostoliiton maajoukkue. Krutov-Larionov-Makarov oli sen elämää suurempi ykkösketju. Suuri ja mahtava troikka maalasi pirueteillaan jäähän lähtemättömästi neuvostomahdin poliittisen ylemmyyden symbolit - sirpin ja vasaran - samalla kun se teki ikään kuin puolihuolimattomasti maalin jos toisenkin Suomen verkkoon vuodenvaihteen jouluakin merkittävämmässä tapahtumassa eli Moskovan Izvestija-turnauksessa. Ja kun troikka teki maalin, kukaan ei koskaan tuulettanut maalia! Se oli minusta todella tyylikästä. Kapitalismin ikeen alla kärsiviä vastustajia varmaan vitutti aivan sairaasti. Se oli kylmää sotaa parhaimmillaan jos mikä!

Vasemmalta lukien: Larionov, Makarov ja Krutov.

No entä nyt? Nykyään Heinäpäässä on kokonainen iso palloilualue. On tennis- ja squash-hallit, futishallit ja lämmitetyt ulkokentät jalkapalloilijoille. On lämpimät pukuhuoneet ja hyvin hoidetut kaukalot.

Pieniä jäähallejakin on noussut aikojen saatossa pitkin kaupunkia. Paikan päällä suurimmassa pyhätössä on nyt aitioita business-oululaisille. Mainoksia on joka paikka pullollaan. Screeniltä näytetään maalit hidastettuina uusintoina. Ravintoloissa tarjoillaan nakkilihisten sijaan à la cartea. Vähäpukeiset tytöt heiluvat huiskat käsissään silmän ilona katkoilla. Katsomossa istuu pääasiassa hyvätuloisia yrittäjiä ja yritysten työntekijöitä, joille myydään erätauolla olutta. On kuin messuilla olisi. Joka kojusta ja kuppilasta yritetään saada sinut luovuttamaan viimeinenkin eurosi hallin syövereihin. Peli ei ole enää pääasia, se on tapahtuma, "happening". Hallin käytävillä ei haise enää hien, jään ja lihiksen sekoittunut odööri. Siellä haisee Hartwallin kalja ja raha.

Hjallis, numero 10

En nyt ihan naiivi viitsi olla. Ymmärrän yhteiskunnan kehityksen ja urheilumaailman kaupallistumisen ihan siinä kuin joku toinen tavallinen kotisohvaurheilija. Silti jotakin puhdasta ja mahtavaa on menetetty, kun jääkiekosta yhtäkkiä tehtiin osakeyhtiöitten pelikenttä ja pelitapahtumasta viihdepaketti, kaljankittauskilpailu, jota markkinoidaan talvisodan mielikuvin.

Ei lätkä ollut ennen jumalattoman kallis eliittilaji, jota ei ollut vähempituloisilla edes varaa harrastaa. Ei lätkän parissa ollut itsestään businestä tekeviä aurinkokuninkaita, tyrannimaisia rautakanslereita tai venäläisiä oligarkkeja. Ei ennen taklattu surutta päähän niin kuin nyt tehdään vai taklattiinko muka? Ei vastustajan kapteenia hakattu tajunnan rajamaille kostoksi. Ei kukaan puhunut 1970-luvulla jääkiekon koodistosta, joka oikeuttaa kaikki raukkamaiset vastustajan vahingoittamiset ja telomiset. Ei urheilussa tehty ennen päätöksiä niin paljon talouden ehdoilla kuin nyt. 

Raha ratkaisee lätkässä nyt. Se voittaa, jolla on eniten massia. Köyhät ajetaan puun takaa pystyyn paitsioon. Näinhän se toimii urheilu kuin muukin yhteiskunta, mutta miljoona kärpästähän ei voi olla väärässä.

Pitäkööt lätkänsä. Painikoot siellä kulmissa. Tehkööt räkämaaleja ripareista. Hanskatkoot. Minä muistelen tyytyväisenä 70-luvun klap-klap-kiekkoa, hienoja syöttökuvioita ja mahtavaa yhteispeliä.