Kärpäslätkä

Oulun Heinäpäässä, josta olen kotoisin, oli jääkiekko 1970-1980-luvun varmaankin suosituin poikien harrastus. Heinäpään urheilukentällä minäkin vedin jäähän ensimmäiset luistimenvetoni 1970-luvun alkupuolella.

Pakkasta oli talvella usein 20 astetta. Ei se haitannut. Edes pukukoppeja, kaukaloista nyt puhumattakaan, ei vielä tuolloin Heinäpäässä ollut. Istuttiin lumihankeen ja vaihdettiin ruskeat putkihokkarit jalkaan, käteen kunnon paksut kintaat ja vanha risa puumaila ja päähän kypäräksi karvalakki. Vaikka kentän laidalla oli "valot", ei kiekkoa meinannut oikein pimeimpinä talvi-iltoina enää edes nähdä. 

Pelaaminen oli silti aina kivaa, olosuhteista välittämättä. Pakkanen ei häirinnyt, runsas lumentulo kyllä, kun kiekko ei luistanut kunnolla. Tehtiin puolet, mahdollisimman tasaiset, että saatiin hyvät pelit ja alettiin pelata. Viikonloppuna saatoin olla kentällä pari tuntia, käydä välillä kotona syömässä ja tulla takaisin. Lätkäkentällä oltiin koko päivä. Ei ollut pleikkareita.

Alkutalvesta, jos ilmat suosivat, ajoimme pienellä poikaporukalla muutaman kerran jopa Oritkariin merenjäälle pelaamaan. Muistan yhden kerran, jolloin pakkasta oli ollut yli 10 astetta jo useamman päivän. Lunta ei ollut vielä satanut, mutta meri oli jo rannoilta vankassa jäässä. Ikinä en ole niin hyvällä jäällä luistellut. Ikinä ei ole lätkä ollut niin mukavaa kuin silloin merenjäällä. Jää oli niin kirkas, että sen läpi saattoi nähdä rannan kivet ja jään alle jäätyneen rantaheinikon. Luistin liukui ja kiekko luisti kuin unelma. Klap-klap-klap.

Heinäpäässä asui tuolloin myös tukku nykyisiä jääkiekkolegendoja maajoukkuevalmentaja Kari Jalonen mukaan lukien. Kaikkien oululaisten suurin idoli oli kuitenkin 1980-luvun vaihteessa Reijo Ruotsalainen - oulainen jääkiekkojumala numero 10, todellinen Rudolf Nurejev luistimilla - sen sulavaa liukua ja räjähtävää laukausta ei voi vieläkään järjellä ymmärtää.

Reksa, numero 10

Unelmieni täyttymys oli syksyllä herran vuonna 1984, kun Kärpät oli ensimmäistä kertaa hallitseva Suomen mestari. Omalla juniorijoukkueellani oli harjoitukset Raksilan jäähallissa, siellä Oulun pyhimmässä. Siellä minä Raksilan hallin kotijoukkueen pukukopissa näin jumalani ensimmäistä ja samalla varmaankin viimeistä kertaa niin läheltä kuin nyt ylipäätään rehellisesti pystyykään: suihkunraikkaana paljaana aataminpuvussa aivan juuri ennen kuin Hän katosi dollareita laukomaan New Yorkiin Madison Square Gardenin areenan kirkkaisiin valoihin. Se paljaan turmeltumattoman rehellinen, poikamaisen kaunis mielikuva säilyy ikuisesti silmieni verkkokalvoilla. Turhaan ei kymppipaita roiku Raksilan hallin katossa muistuttamassa legendan suuruudesta.

Raksilan hallissa olen myös viettänyt jääkiekon parissa monia muita elämäni parhaimmista hetklstä. Torstai ja sunnuntai olivat talvella yleisiä juhlapäiviä, pelipäiviä. Poljin hyvissä ajoin hallille, ostin lipun ja seurasin aina kaikki peliä edeltävät alkulämmittelytkin alusta loppuun. Jos mukaan ei kaveria saanut, menin yksin. Raksilan hallin hajut: jään, kosteuden, puupenkkien, hien sekä tietysti kärkkärin ja lihapiirakan anteliaat aromit muistan vieläkin todella elävinä ja rakkaina.

Jääkiekko on kuitenkin joukkueurheilua. Yksi mies ei lätkässä niin sanotusti "kesää tee" (paitsi tietysti Reksa). Minun nuoruuteni ajan ylivoimaisesti paras joukkue oli tietysti Neuvostoliiton maajoukkue. Krutov-Larionov-Makarov oli sen elämää suurempi ykkösketju. Suuri ja mahtava troikka maalasi pirueteillaan jäähän lähtemättömästi neuvostomahdin poliittisen ylemmyyden symbolit - sirpin ja vasaran - samalla kun se teki ikään kuin puolihuolimattomasti maalin jos toisenkin Suomen verkkoon vuodenvaihteen jouluakin merkittävämmässä tapahtumassa eli Moskovan Izvestija-turnauksessa. Ja kun troikka teki maalin, kukaan ei koskaan tuulettanut maalia! Se oli minusta todella tyylikästä. Kapitalismin ikeen alla kärsiviä vastustajia varmaan vitutti aivan sairaasti. Se oli kylmää sotaa parhaimmillaan jos mikä!

Vasemmalta lukien: Larionov, Makarov ja Krutov.

No entä nyt? Nykyään Heinäpäässä on kokonainen iso palloilualue. On tennis- ja squash-hallit, futishallit ja lämmitetyt ulkokentät jalkapalloilijoille. On lämpimät pukuhuoneet ja hyvin hoidetut kaukalot.

Pieniä jäähallejakin on noussut aikojen saatossa pitkin kaupunkia. Paikan päällä suurimmassa pyhätössä on nyt aitioita business-oululaisille. Mainoksia on joka paikka pullollaan. Screeniltä näytetään maalit hidastettuina uusintoina. Ravintoloissa tarjoillaan nakkilihisten sijaan à la cartea. Vähäpukeiset tytöt heiluvat huiskat käsissään silmän ilona katkoilla. Katsomossa istuu pääasiassa hyvätuloisia yrittäjiä ja yritysten työntekijöitä, joille myydään erätauolla olutta. On kuin messuilla olisi. Joka kojusta ja kuppilasta yritetään saada sinut luovuttamaan viimeinenkin eurosi hallin syövereihin. Peli ei ole enää pääasia, se on tapahtuma, "happening". Hallin käytävillä ei haise enää hien, jään ja lihiksen sekoittunut odööri. Siellä haisee Hartwallin kalja ja raha.

Hjallis, numero 10

En nyt ihan naiivi viitsi olla. Ymmärrän yhteiskunnan kehityksen ja urheilumaailman kaupallistumisen ihan siinä kuin joku toinen tavallinen kotisohvaurheilija. Silti jotakin puhdasta ja mahtavaa on menetetty, kun jääkiekosta yhtäkkiä tehtiin osakeyhtiöitten pelikenttä ja pelitapahtumasta viihdepaketti, kaljankittauskilpailu, jota markkinoidaan talvisodan mielikuvin.

Ei lätkä ollut ennen jumalattoman kallis eliittilaji, jota ei ollut vähempituloisilla edes varaa harrastaa. Ei lätkän parissa ollut itsestään businestä tekeviä aurinkokuninkaita, tyrannimaisia rautakanslereita tai venäläisiä oligarkkeja. Ei ennen taklattu surutta päähän niin kuin nyt tehdään vai taklattiinko muka? Ei vastustajan kapteenia hakattu tajunnan rajamaille kostoksi. Ei kukaan puhunut 1970-luvulla jääkiekon koodistosta, joka oikeuttaa kaikki raukkamaiset vastustajan vahingoittamiset ja telomiset. Ei urheilussa tehty ennen päätöksiä niin paljon talouden ehdoilla kuin nyt. 

Raha ratkaisee lätkässä nyt. Se voittaa, jolla on eniten massia. Köyhät ajetaan puun takaa pystyyn paitsioon. Näinhän se toimii urheilu kuin muukin yhteiskunta, mutta miljoona kärpästähän ei voi olla väärässä.

Pitäkööt lätkänsä. Painikoot siellä kulmissa. Tehkööt räkämaaleja ripareista. Hanskatkoot. Minä muistelen tyytyväisenä 70-luvun klap-klap-kiekkoa, hienoja syöttökuvioita ja mahtavaa yhteispeliä.

Suspension of Disbelief

"Kaikki valehtelevat", sanoo amerikkalaisen tv-sarjan fiktiivinen lääkäri.

Viime aikoina mediassa on kuhistu, että me käymme mediaseksikäältä kuulostavaa "hybridisotaa". Oi, kuinka hienoa ja modernia! Kuulostaa kovin edistyneeltä.

Nykyisessä maailmanpolitiikan arkipäivässä suuret valtiot, mahtavat poliitikot, upporikkaat mogulit ja oligarkit pelaavat pienissä vallan pöydissä päättymätöntä venäläistä rulettia, jossa panoksena on raha ja valta. "Totuudesta" ja "uutisista" on samalla tullut taipuisaa "informaatiosodankäynnin" ammustavaraa, jolla oikeutetaan sotaretket niin Irakiin kuin Ukrainaankin. Tuhansien ja taas tuhansien ihmisten tappamisen oikeuttava valehtelu on suurvaltojen harjoittamaa "mediapropagandaa", ikään kuin arkista jokapäiväistä vaikuttamista. "Geopolitiikkaa" taas harjoitetaan vähän kuin anteeksipyydellen, kun väkivalloin laajennetaan omaa takapihaa toisen itsenäisen valtion alueille.

Kun termejä, kuten "hybridisota" ja "geopolitiikka" lukee mediasta, alkaa pikkaisen jo syljettää, tulee ihan Kekkosen aikoja ikävä. Silloin kaikki oli selkeää, oli porvarit ja kommunistit, ei tarvinnut kuin valita puolensa, antaa tai ottaa turpaan siltä pikku pioneeriltä tai partiolaiselta. Mutta mihin tässä nykysekamediasopassa enää muka jaksaa luottaa, kun vanhat hyvät blokitkin ajavat ihan samaa rahavallan aatetta? Ei oikein jaksa uskoa enää edes mediaan ja sanomalehtiin - tai oikeammin Sanoman lehtiin - joissa kaikki oleellinen hukutetaan upoksiin turhanpäiväisen sontaan, joka nostetaan tilalle pinnalle kellumaan? 

Demokratia ei oikein enää hyvältä soinnu. Se on epävireeseen aikojen saatossa tärähtänyt lyyra, sen sävelissä on jo kauan ollut niitä pahaenteisiä orwellilaisia sävyjä. Sitä paitsi on se pirun tylsääkin miettiä jotain kansanvaltaa ja tiedonvälitystä, kun voi vaikka vähän downshiftata ja harjoittaa mindfulnessia tai jotain muuta trendihöpöä! Yhteiskunta alkaa vähitellen muistuttaa yhä enemmän Rooman imperiumia: trendipelleilyn ja omaan napaan tuijoittavan arjen huipentaa lauantai-illan orgiat, joihin kuuluu Gordon Ramseyn ja Jamie Oliverin päättymättömillä kokkiohjelmilla mässäilyä, Putous-narreja ja jäägladiaattoreiden päähäntaklauksia ja nyrkkitappeluja. 

Liekö maailma muuttunut laajemminkin. Onko valehtelusta tullut jotenkin aikaisempaa hyväksyttävämpää? Yleinen toistaa itseään yksilötasolla vai onko asia sittenkin päinvastoin?

Totuudessa pysyminen ja vilpittömyys ovat näet nykypäivänä arvoja, joita on myös henkilökohtaisella tasolla arjessa yhä vaikeampaa toteuttaa. Vaikka emme valehtelisi isolla V:llä tai pettäisi isolla P:llä, kerromme kuitenkin ikään kuin yhteisestä sopimuksesta joka päivä tusinoittain pieniä valkoisia valheita lapsillemme ja läheisillemme. OK, ymmärrän. Teemme sitä helpottaaksemme hiukan kulkuamme arkemme upottavassa hetteikössä tai suojellaksemme toisiamme todellisuuden suonsilmäkkeiltä, mutta teemme sitä myös sosiaalisessa paineessa täysin itsekkäistä syistä.

Nykymaailmassa kaikkien on oltava kauniita ja rohkeita. Siispä nykyselfiemme täytyy olla yltiöpositiivinen ja trendikäs. Kaikki rosot ja terävyydet on hiottava pois. Ihan sama minkälainen ihminen olet, meitä mietityttää kohta enää vain nettipresenssisi. Kuinka hyvä ja edustava seinä sinulla on? Harrastatko pilatesta, entä joogaa? Oletko katsonut samat trendileffat kuin muut? Mitä, etkö tykkää viskistä? Älä nyt sitä ainakaan mene siellä netissä sanomaan. Jaapa tästä tämä linkki, jonka on jakanut tuhat muutakin. Se on varmaan hauska kissa tai joku hyvä vitsi tai sanaleikki. Älä sano mitään kriittistä tai ainakaan valita mistään, pian olet vähän omituinen, et saa tykkäyksiä kuten ennen.

Pidämme usein yllä itsestämme kuvaa, joka on harhaluuloisen siloiteltu. Harva näyttää todellisuudessa siltä, miltä oma kuva Facebookissa näyttää. Se kuva on otettu todennäköisesti kuitenkin siitä kulmasta, jossa on vähiten läski tai muuten ruma. Itsellemmekin valehtelusta on sosiaalisessa paineessa tullut jotenkin muotia. 

"Suspension of disbelief", sanoisi kai Coleridge. Hyppää mukaan, uskotellaan itsellemme, että tämä meidän meitä itseämme varten kuviteltu maailma on totta. Kaikki on hyvin. Joulupukki tulee taas pian.

PS.

Koomikko Ricky Gervaisin kirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa Valehtelemisen sietämätön keveys (The Invention of Lying, 2009) eletään maailmassa, jossa kukaan ei osaa valehdella ennen kuin päähenkilö yhtenä päivänä tämän jalon taidon keksii. Suosittelen.

Nylkemättömiä ajatuksia

"Olemme aina vähän väärässä, joka asiassa. Suunnitelmamme eivät pidä kutiaan. Kaikki menee aina hiukan pieleen. Kosmos on liikkeessä ja se kiihdyttää yhä. Arvioita on tarkistettava joka hetki. On opittava havaitsemaan virheet, ja mikä vielä vaikeampaa, myöntämään ne. Elämä on korjausliike."

"Vaarallisimpia Suomessa, Euroopassa ja pallonmuotoisen maanviljelyksemme kaikilla pinnoilla ovat ne ääliöt, jotka luulevat olevansa oikeassa."

Näin kirjoittaa Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti, ohjaaja, käsikirjoittaja, kirjailija Juha Hurme, joka on julkaissut vastikään Romaanin Nyljetyt ajatukset. Se kertoo Aimosta ja Köpistä, jotka soutavat 700 km matkan Kustavista Hailuotoon 20 päivän aikana. Matkan aikana ystävät keskustelevat siitä, mikä on olennaista ja miten olennainen välittyy.

En ole koskaan tullut hyvin toimeen ehdottomien ihmisten kanssa. Mielestäni ihmiset, joilla on vain yksi totuus, eivät ikinä voi olla oikeassa maailmassa, joka on niin monimutkainen ja -muotoinen kuin tämä. Siksi karsastan ihmisiä, jotka uskovat tietävänsä asioiden oikean olomuodon ja tuovat asiansa esiin ikään kuin lopullisena totuutena. Hyvä elämä on enemmän dialogia kuin monologia.

Mustavalkoisesti hyvä-paha-akselilla ajattelevilla ihmisillä tai erilaisilla yksioikoisilla yhden totuuden propagandistisilla poliittisilla tai uskonnollisilla liikkeillä on tapana myös rajoittaa jäsentensä ajattelua ja elämää. Me olemme oikeassa, te väärässä. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Tämähän on tuttua ja turvallista poliittista retoriikkaa. Uskonnolliset liikkeet taas "hoitavat" tai "eheyttävät" kriittisiä näkemyksiä esittäviä oikealta polulta poikkeavia totuuden kieltäjiä. Tämä on tietysti väkivaltaa, ei mitään muuta. Ei ketään voi eikä saa pakottaa ajattelemaan tai tuntemaan vastoin omaa vakaumustaan.

Eilinen YLEN Silminnäkijä-dokumentti käsitteli vanhollislestadiolaisia, tiukan yhteisöllistä ja tiivistä liikettä, jossa selvästikin kunnioitetaan vanhoja perinteitä, tottumuksiksi vankasti juurtuneita tapoja ja tietysti sitä yhtä ainoaa totuutta ja sanaa, joka on kirjoitettu siihen kirjaimellisesti totuutta toistavaan kirjaan. Vanhollislestadiolaisesta liikkeestä ja sen säröistä on kirjoitettu viime aikoina yllin kyllin, mutta dokumentti sai minut myös miettimään laajemmin niitä nylkemättömiä ajatuksia, joita joka päivä kohtaamme. 

Miten esimerkiksi mainokset, muotiteollisuus ja populaarikulttuurin eri trendimuodot laajemminkin ohjaavat meitä ajattelemaan tietyn muotin mukaan? Kaikella on nykyään tapana yhdenmukaistua. Sitähän suuryrityksetkin ajavat jatkuvasti takaa - keskittymistä. Valitse Pepsi tai Coca-Cola, Apple tai Android. It's your choice. Except there is really no choice at all!

Länsimaisen populaarikulttuurin kaupallisradiossa soitetaan yhä enemmän sitä yhtä ja samaa kappaletta, vaikka kuinka vaihdat kanavaa. Toki on vastavoimia ja kapinaliikkeitäkin, hyvä niin, mutta kapitalistisen massamediamurhan koneiston torvet toitottavat kuitenkin jatkuvaa päälle hyökkäävää mantraa: syö näin, pukeudu näin, elä näin, ole näin, älä kuitenkaan näin! Eroaako tämä loppujen lopuksi niin paljon uskonnollisesta ääriliikkeestä ja sen ajatustavoista?

Arkemme on täynnä kliseitä, jämähtäneitä tottumuksia, virttytyneitä tapoja tehdä asioita samoin kuin kaikki muut aina ennenkin. Me olemme konformismiin taipuvia laumaeläimiä, joilla on valtava halu kuulua ryhmään, sopeutua ja olla osa jotakin. Haluamme niin paljon olla samanlaisia kuin muut, että meidät saa taluttaa jonossa teurastamolle, emmekä pane vastaan, kunhan nyt ollaan yhdessä samaa mieltä, että tämä on aivan helvetin muodikasta ja hyvä idea.

Ilmasto lämpenee. Maailma hukkuu paskaan. Me vain luemme lehtiä. Ummistamme liian usein silmämme vaihtoehdoilta, toisilta totuuksilta ja muilta mahdollisilta todellisuuksilta. Silti se on vain inhimillistä. 

"Me olemme ihmisiä, pielessä-olijoita, ja siksi niin inhimillisiä. Iankaikkisesti, aamen."

Milky Way

Missä minä olin ennen kuin synnyin? Poika esitti tämän kysymyksen jo varhain muutaman vuoden ikäisenä. Vastasimme yhdessä vaimon kanssa tähän ajoittain toistuvaan kysymykseen aina: "Olit tähtenä taivaalla." Selitys on askarruttanut poikaa, mutta hän pitää siitä selvästi, koska saattaa vieläkin palata siihen ja aloittaa kertomaan ajasta ennen omaa syntymäänsä toteamalla: "Silloin, kun olin vielä tähtenä taivaalla..."

Selitys on sitä paitsi täyttä totta. Ihminenhän on tähtipölyn lapsi. Kaikki kemialliset ainesosamme ovat syntyneet supernovien valtavissa räjähdyksissä.

Kun muutimme kaupungista maalle, lähistöllä naapurustossa oli vain muutama talo rakennettuna. Ei ollut katuvaloja eikä muuta valosaastetta, joka olisi estänyt talvisen tähtitaivaan esteettömän ihailun. Muistan, kuinka kirkkaina pakkasiltoina teki mieli mennä hankeen makaamaan ja vain katsella taivaalle. Sieltä löysin pian Jupiterin, Marsin ja Venuksen, näin tähdenlentoja, maapalloa kiertäviä satelliitteja ja mikä parasta: kykenin erottamaan himmeänä oman galaksimme tähtisumun taivaalta. Näin sen hämärästi mutta selvästi ensi kertaa, ja kokemus oli jokseenkin järisyttävä. Tuli yhtäkkiä kovin pieni ja mitätön olo. Nöyryys iski puseroon. Minustakin tuli Havukka-ahon ajattelija. Ymmärsin, että olemme omine pikku askareinemme ja ongelminemme kusiaisen kokoisia tässä valtavassa maailmankaikkeudessa.

Kun isomummu kuoli, oli luonnollista, että pojan mielestä mummu palasi takaisin tähdeksi taivaalle. Sinne on matkannut hiljattain myös pappa. En ole lainkaan uskonnollinen ihminen, mutta pidän hienona, että on hyviä ja kauniita tarinoita, vertauskuvia, joilla voimme selittää itsellemme asioita, joita on hankala pienen lapsen tai pienen ihmisen muuten ymmärtää.

Taidan alkaa lukea pojalle Veikko Huovista iltalukemiseksi.

Paskaradio

Internet, sosialistinen media ja automaattinen tietojen käsittely... Mitä siitä seuraa?

Siitä seuraa Iiläisten puskaradio.

Eija on saanut tarpeekseen. Reijo ei ole. Jonnalla on koira hukassa. Keijolla on hikka. Tapellaan netissä, sepä hienoa...




Olen ajatellut, että Iiläisten puskaradio on todellisuudessa "paskaradio". Se ei minua koske, mutta koskee se kuitenkin. Ihan samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin iiläistä.

Joten... koittakaahan jaksaa toisianne iiläiset.

terv. Savu ja minä

#Viski

Se on sananvapauskysymys. Meitä on loukattu, meiltä on viety ihmisoikeudet! Pitää saada sanoa 'viski' julkisilla paikoilla, tuubeissa ja kanavilla.

Some-Suomi meni sekaisin. Twitter ja Facebook täyttyivät yhtäkkisestä raivosta. Meemi lensi.

Mies harjoittamassa sananvapauttaan.

EVVK! Suomi on pikkumaisten pilkkua höyläävien kaksinaamaisten luterilaismoralististen virkamiesten luvattu maa. Kaikki tämän tietävät. Uusi alkoholin mainontaa rajoittava ja tietysti - miten nyt muutenkaan voisi edes tässä maassa olla - täysin absurdi laki on näitten pikkupäiviräsästen uusin neronväläys.

Eihän tässä holhoamisessa ole kuitenkaan mitään uutta, vai onko muka? Tämä on vain pienet pohjat, eli ns. helmet suomalaisen alkoholipoliitiikan viinapullon pohjalta - vai uskallanko sanoa tässä ihan että kossupullon? Valtio saa huimat verotulot alkoholista, mutta samalla menettää niitä haittojen ehkäisyyn ja jälkihoitoon. Tämän janusongelman kanssa yritetään selvitä - siis huom. "selvitä" - koko ajan. Kun menee hyvin, annetaan vapauksia ja veroja lasketaan. Kun taas menee huonosti, nostetaan veroja. Samalla pitäisi kuitenkin kaksinaismoralistisesti myös huolehtia, ettei köyhä, työtön ja sairas kansa juo vaan itseään liikaa hengiltä pahaan oloonsa. Kaikki tämä riippuu siitä, onko talouden humalatila nousussa vai laskussa.

Koko tätä kohua ja suomalaista juomista kuvaava ja pikkaisen huvittavan jälkimaun antava yksityiskohta tässä on se, että viikonloppuna viskinkulutus kuulemma moninkertaistui suomalaisissa ravintoloissa. Siitäs saitte. Meitä ei holhota. Meidän viskiimme ette koske!

By the way, eihän me nyt mitään viskikansaa edes olla. Kukaan ei oikeasti edes tiedä, miten single malt perusviskistä eroaa. Kossu, pöytäviina tai jallu olisivat olleet paljon aidompia ja supisuomalaisempia raivonaiheita.

Taisikin tosiasiassa käydä niin, että älypuhelimiaan räpläävät nörttihipsterit vähän vaan pahastuivat ja alkoivat tykätä toistensa statuksista ja seinistä. Ei todelliset alan miehet näin pienistä hetkahda. Eikä niitten keltaisia kirjoituksia käy kukaan niitten "seiniltä" lukemassa.

Molotovin cocktail

Viskisananvapauden sijaan on about noin tuhat muuta asiaa, jotka tässä maassa olisi nyt tärkeämpää nostaa esiin: sosiaalinen eriarvoistaminen, opetuksen ja kulttuuripalveluiden alas-ajo, kuntauudistus ja sote nyt etunenässä. Miksi ketään ei jaksa nämä asiat kiinnostaa? Miksi some ei kuhise ja täyty sosiaaliraivosta? Hirveä mekkala syntyy sen sijaan täysin triviaalista asiasta, jolla todellisuudessa ei kovinkaan paljon ole kenenkään arkeen merkitystä.

Somepääministeri kerää pisteet kyllä taas tästä itselleen, twiittaa ja nauraa hampaat loistaen. Parempihan se on raa'an viskin puolella tässä taloustilanteessa ollakin, onpahan yksi asia, jonka leikkaamista voi jopa vastustaa. Nauttikoot köyhät ja keskituloiset viinansa sananvapaasti laimentamattomana vaikka suoraan pullosta, ovatpahan valittamatta muista asioista.

PS. Valtiovarainministerillä ei Suomessa voi olla osuvampaa nimeä kuin Viinanen. #mennytaikaeikoskaanenääpalaa

Koiranilma

Olen syksyihminen. +30 astetta on aivan liian kuuma. -20 asteen pakkasen voi jotenkin sietää, mutta kun mittarin neula näyttää vähänkään isompia lukuja, alan sadatella kuin kapteeni Haddock. Helteellä en sitä kehtaa. Pysyn kalpeana hiljaa varjoissa. Veisivät vielä jonnekin hourulaan... Syksy on ihan sopiva.

Onneksi Savu on samaa mieltä. Se inhoaa hellettä. Se nauttii mieluummin olostaan varjoissa kuin ahdistavasta auringonpaahteesta. Sitä ei myöskään pikku pakkanen haittaa, ei kastuminen, räntäsade tai tuuli. Takkatulen ääressä voi sitten ottaa nokoset ja kuivatella elämän kolhuilta ja koettelemuksilta. Mikä sen parempaa?

Pentua väsyttää.

Kohta olisi pojilla syysloma. En kaipaa Kanarialle tai Turkin aurinkorannoille. Olen jo liian monessa rantakohteessa aikanani vieraillut. Lasten kanssa on ihan mukava lojua uima-altaalla tai rannalla viikko, mutta kun kerran on sen tehnyt, et juurikaan kokemuksena mitään uutta siitä enää saa, vaikka maisema vähän vaihtuisikin. Samat turistinähtävyydet, -retket ja -rysät siellä sinua odottavat. Kaupanpäälle bonuksena voi vielä joutua samaan hotelliin örveltävien brittituristien kanssa. Sitä se globalisaatio teettää - kaikesta tulee samaa shittiä. Jos jonnekin ulkomaille nyt lähtisin, valitsisin kohteen, jota voisi kutsua termillä 'metropoli'. Terveisiä vaan Pekalle ja Isolle Omenalle! Olen kateenpaska. Tai sitten voisin lähteä etsimään sitä ihmeellistä ja mahtavaa, jota nimitetään sanalla 'paikalliskulttuuri'. Siihen ei muuten kuulu kylkiäisenä uima-allasbaari tai english breakfast.

Koiran hankkiminen vajaa vuosi sitten aiheutti sen, että aloin osata taas arvostaa uudella tavalla suomalaista luontoa. Sen näki ikään kuin uusin silmin.

Täällä pohjantähden alla saa etuoikeuden nauttia metsän rauhasta, peltojen avaruudesta, tähtitaivaan kajosta, vuodenaikojen vaihtelusta... ja tähkäpäiden päällä kun on vielä täysi kuu! Eino, you nailed it, mikä veto! Pääset jatkoon. Minäpä itken vähän.

Oikea eläminen on luonnossa olemista. Siellä on kaiken alku ja finaali, siellä se tarkoitus metsän keskellä jossain piilottelee. Sieltä se lopullinen palkintokin löytyy mullan alta.

Hae!

Vaikka kuinka sataa ja vihmoo, ottaa päähän tai vastustaa, koira on kuitenkin aina vietävä ulos. Kun olet hetken tarponut,  hyvä olo kiemurtelee märkää lahjetta pitkin väääjäämättä villapuseroon ja asettuu taloksi. Olet kaksin kaverisi kanssa. Katsot sitä silmiin. On vähän kuin peiliin katsoisit.